Potter on ollut mun mielessä hyvin raastavasti jo viime kesästä asti. Miksi on niin vaikeaa saada kirja käteen? Tuskissani päätin kuitenkin kaivaa vuoden 2007 itseni taas esille. Oh lord.
043 – Tunsi rakkauttaan vain itseään kohtaan
Pöytä kimalteli häikäisevää puhtautta ja aurinko katkaisi virtauksensa sen pinnalle. Puhtaus oli koskettavan kaunista ja auringonvalo vielä kauniimpaa. Tuntui kuin säteilevää valoa olisi ollut joka puolella, vaikka tosiasiassa aurinko loi vain pienen valon lähteen puhdistetulle pinnalle. Huone oli pilkkopimeä, lukuun ottamatta pientä valonsädettä, joka tanssi kevein askelin liukkaalla pöydällä.
Vuosia oli kulunut, mutta pöytä oli edelleen kimaltelevan hohtava. Vain yksi virhe oli vuosien kuluessa eksynyt sen pinnalle, pimeys. Huoneessa ei vaeltanut enää yksikään päivänsäde, ei edes yksi valon lähde, eikä ainutkaan kasvoille piirtynyt hymy. Se oli unohdettu, piilotettu, ja tavoittamattomissa.
Sakset leikkivät mustilla hiuksilla. Ohuet kädet ohjasivat niitä varovasti, ja tuskainen ähinä piti hiljaisuuden loitolla. Peilistä katsoi poika, jonka ilme ei ollut pitkiin aikoihin ollut yhtä keskittynyt. Poika leikkasi yli kasvaneita hiuksiaan, ja kirosi jokaisen väärän vedon jonka sakset saivat aikaan. Mikään ei ollut itse pojan vika, ei edes se, että kirotut sakset viilsivät syvän haavan pojan päälakeen. Saksien vika se oli, sen hänkin tiesi, eikä myöntänyt itselleen, että tosiasiassa vika oli tärisevien käsien ja näköesteen. Hiukset roikkuivat pojan silmillä, ja hän yritti kurkkia niiden lävitse. Tuloksetta.
Poika ei missään nimessä tahtonut ojentaa vapaata kättään siirtääkseen hiuksiaan.
”Viehättävää.”
”Mitä sinä sanoit?”
”Sanoin, että viehättävää. Ulkona on pimeää, ja minä olen maailman kaunein.”
Tom, se oli pojan nimi, tuijotti itseään leveästi hymyillen, ja hampaat vilkkuen peilistä. Hän suki juuri leikattuja hiuksiaan ja peitti vasemman silmän. Oikean silmän hän jätti näkyviin koska rakasti siinä väkisinkin heijastuvaa verenpunaa. Se sai hänet näyttämään salaperäiseltä, jopa kauniilta. Tom oli itse asiassa sitä mieltä, ettei häntä täydellisempää ihmistä voinut olla. Ei vain voinut.
Siksi hän kai tunsi rakkauttaan vain itseään kohtaan.
-------------------------------------------------------------------
Tuskaa. Viiltävää kipua.
Aikaa. Ajattelematonta tunnetta.
Tom tuijotti kauhuissaan puhtaanvaaleaa tyttöä. Tyttö oli valkoisempi kuin valkoinen, ja sen hiukset olivat mustemmat kuin ainainen pimeys. Poika oli järkyttynyt. Hän tunkeutui tytön sisimpään katsomalla tätä silmiin, räpäyttämättä omiaan kertaakaan. Hän ei kyennyt siihen. Jokin loksahti pojan sisässä paikoilleen ja hän tärisi tuskasta. Viiltävä kipu lävisti Tomin selkärangan ja hän ähkäisi pelosta. Tyttö kääntyi katsomaan Tomia ja hymyili vaisusti. Tom irvisti pidellen lantiostaan.
”Hiuksesi ovat sotkussa.”
”Minä helvetti leikkasin ne juuri äsken, älä tule pilaamaan elämääni.”
Tom kääntyi vastahakoisesti selin tyttöön ja lähti kävelemään eteenpäin. Hänen mielessään pyöri tytön vaalea iho ja mustat hiukset, se oli aivan kuin hän, mutta väärällä sukupuolella.
Poika oli kävellyt jo kauan. Tie mutkitteli hänen edessään, ja sen vierellä läpinäkyvä neste ajoi oikeuttaan. Puro juoksi ohittaen kaikki. Tom veti hiuksensa pois vasemman silmän päältä, ja painoi luisevat sormensa ihon läpi selässä pilkottaviin luihin. Hän yritti saada kivun laantumaan ja tytön haihtumaan mielestään. Tom oli sitä mieltä, että oli nähnyt harhoja, sitä se ainaisessa pimeydessä oleminen teetti. Ei hän voinut nähdä itseään, tai siis melkein itseään.
-------------------------------------------------------------------
Tomin päässä jyskytti ja hän nousi likaiselta lattialta. Sakset olivat painautuneet läpi ohuen ihonpinnan, ja kuivunut veri teki kuvion Tomin poskeen. Hän tuijotti itseään peilistä ja tunnusteli selkäänsä. Sormet ja hiukset verisinä hän ihmetteli määränpäätään sekä itsetuhosuuttaan. Ei se ollut totta.
Poika nauroi peilikuvalleen, puhdisti itsensä vuotavasta verestä ja lupasi itselleen ettei koskaan enää nukahtaisi kesken leikin. Ei koskaan.
”Ei minun pitänyt nukahtaa.”
”Ei, eikä varsinkaan uneksia tytöstä.”
”Uneksin itsestäni tyhmä.”
-------------------------------------------------------------------
Käsi tarttui oven kahvaan. Kahva vääntyi hiljaa kitisten, ja avasi näkymän pilkkopimeään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pöytä, neliönmuotoinen, se kiilsi kauniisti ja kuiskaili menneitä toiveitaan. Ulkona paistoi aurinko.
Sakset lensivät kauniissa kaaressa ovensuulta, ja lävistivät pöydän täydellisen pinnan. Tuore veri saksilla kuivui sen pinnalle, ja teki pöydästä tahraisen. Puhtaus oli unohdettu, ja karu totuus paljastui sen alta. Verhot nousivat sievästi ylös, ja kullankeltaiset valonsäteet hiipivät huoneeseen. Pöytä, ja sen symmetrisyys hohtivat jälleen, mutta häpeästä tahrattuina. Poika oli tehnyt virheen. Puhtaus oli haihtunut, sekä pimeys kadonnut.
”Aamen.”
Hyvää yötä.
Ps. Mä vähän pohjustan nyt tulevaisuutta tällä.
Ja vaikka tästä kirjoituksesta on jo kahdeksan vuotta aikaa mä voisin edelleen kirjoittaa sen sata tarinaa aiheesta Tom Valedro. Aikoinaan kirjoitin vain kaksi. And then what happened?
