log out

Muutamia kertomuksia mm. siitä, mitä lapsi tekee kun sen lelu menee rikki. Se itkee ja valittaa ja pakottaa ostamaan uuden tai sitten se antaa kaihoisan varjon levitä hiljaa itsekseen ja parkuu sisäisesti sitä tuskaa, minkä sen lelun menettäminen saa niin harmillisesti aikaan.

Ja se lapsi siis olen minä.

Tulin vain sanomaan, että älkää kadotko mihinkään, ja että mä alan pikkuhiljaa järjestämään hautajaisia parhaalle ystävälleni ja surujeni pelastajalle. Se on saapunut jo nyt eläkeikäänsä, enkä mä osaa ottaa sen tilalle toista, jo olemassa olevaa, niin sanottua korviketta.

Kerrotaan tähän loppuun vielä se, että mä puhun näin tunteikkaasti vain ja ainoastaan materiaalisesta asiasta, joka esiintyy myös näissä kuvissa (vanhuus siis), ja tämän meidän yhteisen suhteen päättyminen aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Mä puran sydäntäni totuudenmukaisesti tekemällä niinkin paljon hyödyksi kuin; en mitään. Ensi kertaan siis!




Ps. Kyllä, mun käsivarret on säälittävät, ja saa mut paljaina ollessaan näyttämään suht retardilta.