perjantaina, heinäkuuta 24

It's made up of facts, doesn't mean it's true


Mä oon nyt tosi ahdistunut. Päätin keittää kahvia kello kaks yöllä. Mua väsyttää ihan saatanasti. Alkoi ahdistamaan koska inspiroiduin just äsken jotenkin aivan järkyttävän paljon. En vaan yhtään tiedä että miten ja mistä tai edes että millä tavalla. Miten tällästä inspiraatiota lähdetään toteuttamaan häh? En ymmärrä. Ahistaa. Haluan jonkun järjen tähän päähän. Apua.

Eikä tätä asiaa tosiaan auta yhtään se että sänky vetää mua vastustamattomalla karismallaan puoleensa. Mun sängyssä makaa karisma. Vittu mikä sana.

Vittu miten paska kesä. En oo päässyt keräämään kukkia (en oo kyllä tehnyt niin minään muunakaan vuonna, joten en tiedä miksi tää nyt ahdistaa niin paljon) eikä kukaan oo heittänyt mua veteenkään. Ei tää jokakesäinen traditio voi näin vaan katketa. Mä haluan uimaan.

Oonko muuten ainoa joka makaa aina krapulassa jossain tajuttomuuden rajamailla niin jäätävässä "pakko päästä uimaan" -tilassa että sitä miettii ihan tosissaan keskellä talveakin että mihin ihmeeseen sitä voisi lähteä räpiköimään. Rupesin joskus yöllä katsomaan uimahallien aukioloaikoja. Ei paljoa onnistanut. Ehkä se on ihan hyvä vaan.

On tää kesä ollut ihan kivakin. Siis ihan kiva. Aika super kiva. Toisaalta. Tai en mä tiedä. Mua vituttaa tää kämppä. En yhtään tiedä että miten matot pitäisi asetella. Onks ihmisillä normaalisti vaan yks matto per huone? Mulla oli edellisessä kämpässä viistoista.

Ja siis nyt mä juon kahvia. Ja tekis mieli itkeä. En oo osannut itkeä pitkään aikaan. Oon ollut kai ihan onnellinen, mutta en mä kuitenkaan oo. Mä en oikeestaan tiedä että mitä mun pitäis tehdä. Pitäiskö mun vaan yrittää vielä kääntää vipua. Oon vuosien varrella oppinut sen että asioiden suhteen ei luovuteta, vaikka mä oonkin silti yks pahimmista luovuttajista. Saatan tosiaan olla myös ristiriitasempi ihminen kun ymmärränkään.

Mun pitäis oppia olemaan itsekkäämpi.

Siis tässä ei oo mitään järkeä.

Olin joskus aika pahasti sosiaalisesti vammanen. Nykyään oon niin sosiaalinen että oon alkanut jopa tuntemaan morkkista siitä. Mä en esimerkiks enää pysty pysäyttämään mun suuta ja se on vähän pelottavaa. Mutta toisaalta.. sen ansiosta mä oon tutustunut moniin ihmisiin paljon lähemmin vuoden aikana. Mä oon jopa menossa naimisiin jo aika monen kanssa. Ei se mitään, oon niitä perusnaisia. En kykene enää ajattelemaan muuta kun häitä ja vakaata elämää ja se on vissiin kuitenkin ihan okei. Oon kanssa huomannut etten oo kovinkaan ilonen yksin asuessa. Oon vähän kun koira vaikka mä vihaan koiria. Odotan innolla että joku tulee sisään ja sitten ku se tapahtuu niin onnella ei ole rajoja. Jos mä olisin koira niin olisin joku pieni ja karvanen. Sellanen mä oon ihmisenäkin................................ mutta siis ne häät. Mä haluan eniten omiini.

Mä muistan viime syksyn. Joku kuukausi eteenpäin niin tarkalleen vuosi sitten. Sillon mä olin niin onnellinen, että pystyn muistamaan sen hetken ehkä ikuisesti. Istuin puisen talon portailla auringonpaisteessa syksynlehtiä jalkojen alla ja kaivoin pyykkikassia. Sieltä tuli ekana käteen keittiöpyyhe, mitä muutakaan, olenhan kuitenkin nainen. Siinä pyhkeessä luki "a true love story never ends" ja musta tuntu tyhmältä. Siis tosi tyhmältä. Ihan järjettömän tyhmän onnelliselta. Mä haluan päästä siihen hetkeen takaisin. Mä haluan romanttisen lopun kaikelle koska no, naiset.

Nähdään varmaan taas ens kuussa. Tai emmätiedä. Se on kuitenkin jo aika pian.

Kivaa viikonloppua!

6 kommenttia:

  1. OK, mä haluan myö sun kans naimisiinmeno -listalle, mieluiten jonon kärkeen.

    VastaaPoista